Liikettä ja paikallaanoloa

On herätty vähän aiemmin ja ruohonsyöjät vielä lepäilevät, kun menen niitä tervehtimään ja Rikkaa hoitamaan (harjaus ja kavioiden putsaus).







Rikka havahtuu ja

tulee luokse - aloita jo!











Lähdemme sitten koirien kanssa kävelylle metsään.Koetan miettiä miltä maisemat näyttävät koiran silmin, ehkä tällaiselta:

Tämän aamuisesti kävelystä tuleekin hyvin, hyvin lyhyt. Kun lähestymme ensimmäistä suoaluetta (kivenheiton päässä kotipihasta), koirat pysähtyvät, haistelevat suon suuntaan ja hidastavat vauhtia. Vattupuskien läpi menevä polkumme näyttää leveästi tallatulta, eikä edes Nukka suostu kulkemaan sitä ensimmäisenä. Käännytään kotiin ja minä viritän pienen karhunkarkoituslaulun.



Eilen kävin Nukan kanssa asioilla, oikein Reijolassa asti. Täytyyhän koiralla olla virikkeitä- kohtaus. Lähdemme kävelemään ja hetken kuluttua Nukka vetää vimmatusti toiseen suuntaan, talutusnaru piukeana. Mitä, mitä, tämänhän on se kylillä mallikelpoisesti kulkeva koira?! Sitten älyän, että olemme lähestymässä eläinlääkärin vastaanottoa, jossa Nukka ei kylläkään ole koskaan käynnyt. Mutta kai ne kaikki haisee samanlaiselle. No tietysti ilkeämielinen emäntä vie koiransa eläinlääkärin oven editse ja vielä kaksi kertaa. Pysähdytään siinä sen verran, että Nukka rauhoittuu.

Sateisen kesän ansiosta lampaiden ja aasin pihattoalue muuttui mutavällyjärveksi. Niinpä hommasin soraa, jota sitten kärrättiin (kiitos kaikille vieraileville kärrääjille) katokseen ja sen ympärille. Soran kuljetusta varten poistin portin alapienan. Siinäpä pienelle koiralle oiva kulkureitti. Useamman kerran tavoitin Nukan varsinaisen portin takaa inisemästä : "päästäkää minut pihaan! Apua en ymmärrä mikä minut tänne heitti! Olen niin pieni ja kiltti! Yms!" Hivenen tämä esitys kadotti tehoaan, kun huomasin, että koira oli ihan vanhingossa siirtänyt portin alle laittamaani estettä. Nyt on Nukka pysynyt pihassa. Sain sen kiinni itseteossa ja mikä tietysti tärkeämpää, laitoin siihen kunnon pönkän.

Kävimme soutelemassa, vihdoin ja viimein. Kävimme jaloittelemassa yhdessä niemessä ja yhdessä saaressa. Soudettaessa Milla on yleensä etutuholla ja Nukka takatuholla. Ne eivät tietenkään jöpötä paikoillaan vaikka paikoillaan pysyvätkin. Ne kääntyilevät katselemaan milloin mitäkin ja vene tietysti kallistuu niiden liikkeistä. Minä sitten siirtyilen saadakseni veneen jokseenkin suoraksi soutamista varten. No niin, palattiin sitten souturetkeltä. Vedän venettä vähän maihin - saa tulla. Nukka hyppää rannalle, mutta Milla jää makaamaan veneen pohjalle. Ei nouse, ei tule vaikka kuinka houkuttelen. Säikähdän tietysti perinpohjaisesti. Pidän t-tauon ja koitan rauhoittua: nou hätä, lepäillään vähän. Sitten laitan Millalle narun ja nöyrästi se tulee veneestä pois. Ja alkaa reippaasti kipittää kotia kohti! Yritän tajuta tapahtumaa. Tämä on tulkinta. Laitoin veneen vähän eri paikkaan kuin mistä lähdettiin. Milla oli sitä mieltä, että se enää lähde rämpimään (viimeinen pysähdyspaikkamme oli aika ryteikköä). Mutta kun päästiin tutulle polulle, se tiesi että kotiin - ja aamupalalle. Viisas koira.

Kameraa ei ollut retkellä mukana,mutta siis tutut koira
Milla ja

Nukka