Kamerakin pääsi aamukävelylle Pikku-Onkamolle. Jäät on toki vielä kantavat, mutta minä kävelen mieluusti vain silloin, kun moottorikelkka on todistettavasti juuri ajanut jäällä (ja palannut matkaltaan ).
Niinpä jäällä seikkailija kutsutaan takaisin.
En lakkaa ihmettelemästä koirien korvien toimintaa. Tälläkin retkellä molemmat koirat olivat koko ajan kuulolla.
Jäältä ja metsästä tultiin iloisesti luokse kutsulla tai ilman. Niinpä päätin tehdä vielä ylimääräisen poikkeaman toiseen metsään. Ja kuinka ollakaan, sinne koirat katosivat. Ei kuulu, ei näy.
Aikani odoteltuani, lähdin katsomaan, missä luuraavat. Olivat löytäneet jokin tosi mielenkiintoisen hajun, tuhistelivat puun juurella. Kun olin noin kymmenen metrin päässä, niille palasi kuulo.
Toisena aamuna äkkäsivät ketun pellolla ja juoksivat - ties minne. Ymmärsin, että kuuloelimet ei toimi, ja käännyin kotiin. Huusin kyllä koirille, minne olen menossa. Minä olin ekana kotona, sitten Takku ja sitten Nukka.
Lumet häviävät vauhdilla. Ruohonsyöjät etsivät ahkerasti vihreää. Vaalea petoeläin osallistuu - ja syö sitten seuran vuoksi papanoita.
Tänään ajaa hurautettiin kaupunkiin.
Jo ensimmäisessä lumupenkassa oli maalaisille tutkittavaa.
Ja sitten menivät remmit jo sotkuun!
Enempiä kuvia ei napsittukaan, kun oli niin paljon tapahtumia. Ohitettavia ihmisiä, tervehdittäviä ihmisiä (nämä niitä jotka pysähtyivät - oi kuinka ihania). Tervehtimiset sujuu Takulta paremmin kuin ohitukset. Ja ohitettavia koiria - tässä eräällä on PALJON opittavaa vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti